ORR maailmanlopun odotusta

Työttömien aktivoinnista

Jatkan edellisen kirjoitukseni aihepiiristä, tällä kertaa pohtien työttömien aktivointia. Minulla on tästä useampi vuosi omaa kokemusta -- olen ollut kuntouttavassa työtoiminnassa, työkokeilussa ja uravalmennuksessa. Kirjoitan siis siitä mitä olen kokenut, siten kuin sen olen kokenut.

 

Kuulemma, mikäli viranomaisiin ja instituutioihin on luottaminen, työttömällä on erityinen vaje aktiivisuudesta ja tekemisestä. Näin onkin siinä mielessä, ettei työtön ole palkallisessa työsuhteessa. Mutta tarkoittaako palkattoman työsuhteen puuttuminen sitä, ettei ihminen voisi olla aktiivinen, tekevä ja toiminnallinen? Tarkoittaako se, että ihminen hetimiten vajoaa kotisohvan pohjan ja lähikaupan kaljahyllyn väliä sahaavaan limboon, josta ei voi nousta kuin toisinaan jopa parodisiin muotoihin äityvällä viranomaisen väliintulolla ja tämän tarjoamien toimenpiteiden shokkihoidolla?

Muistelen nyt niitä kuolemanvakavia ilmeitä viranomaisten kasvoilla, kun he kertoivat minulle että jotakin täytyisi nyt tehdä, ettei kotisohvalle enää voinut jäädä. Myönnän suhtautuvani moniin asioihin melko kevytmielisesti enkä voinut mitenkään tajuta tätä vakavuutta -- olinhan suhteellisen terve, nähdäkseni jokseenkin toimelias (jos kohta kenties liiaksi omien kiinnostusteni ympärillä pyörivä) eikä minulla ollut sosiaalisista kontakteistakaan puutetta. Näistä huolimatta olin kuitenkin ajautunut johonkin viimeiseen pisteeseen, jonka jälkeen edessä ei voinut olla kuin aktivointia.

Koska en käsittänyt tilanteeni vakavuutta, en tietenkään osannut suhtautua tähän paatokseenkaan kuin huonona vitsinä. Tiesin lähipiiristäni ja paikkakunnaltani monia, joiden tilanne oli varmasti pahempi ja akuutimpi -- ihmisiä, jotka eivät olleet käyneet lukiota tai ammattikoulua, joiden elämä rakentui päihteille ja jotka usein valittelivat elämänsä tyhjyyttä. Tästä huolimatta juuri minulla koettiin koskaan kertomattomista syistä olevan tarvetta etsivän nuorisotyöntekijän avulle -- taisinpa sinnekin päästä valitsemalla menemisen ja karenssin väliltä -- ja sitä kautta jonkin tekemiselle, sosiaalisten kontaktien muodostamiselle, hyvinvoinnin luomiselle ja vuorokausirytmin vakiinnuttamiselle.

Olin näihin aikoihin untuvikko sosiaalipalveluiden ja TE-toimiston asiakkaana. Oletin, että ammattitutkinnon suorittaneena ja melko selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia omaavana ihmisenä saisin kaikessa rauhassa työskennellä kohti tavoitteitani -- kuvittelin jopa, että tästä oltaisiin iloisia. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä tavoitteeni olivat ”ihan kivoja”, mutta minun täytyisi työllistyä. Minulle ei ikinä kerrottu mikä tarkalleen suunnitelmissani oli vikana, missä kohdin ja miksi olin väärässä -- hoettiin vain tekemisestä, aktiivisuudesta ja kotisohvan pahuudesta.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei minulla ole sinänsä mitään aktivointia vastaan, jos se perustellaan ja kohdistetaan oikein. Omalla kohdallani en koe näin olleen: heräsin vain eräänä aamuna kuin muuan Josef K. syyllistyneenä vakavaan rikokseen, jonka tarkan laadun kaikki muut paitsi minä tuntuivat tietävän. Kun yritin tiedustella mistä oli kyse, annettiin minun ymmärtää asenteessani olevan vikaa, että yritän vain vältellä velvollisuuksiani.

Täten siis päädyin noin 1,5 vuodeksi kuntouttavaan työtoimintaan, josta ei tuntunut olevan missään vaiheessa tarkoituskaan työllistyä. Tosiaan, kertoessani erään kerran työnjohtajalle löytäneeni hyvältä vaikuttavan työpaikkailmoituksen ja lähettäneeni hakemuksen, katsoi työnjohtaja minua huolestuneena ja kysyi voisinko harkita mahdollisen työnteon aloittamista myöhemmin, kun työpajan hanke oli vielä kesken.

Työtoiminnan väitetyt hyödyt olivat olemattomia ja kaikkiaan vallalla tuntui olevan käsitys, että lopulta kaikki työttömät tarvitsevat samoja asioita samassa muodossa. Kerran sosiaaliohjaaja jopa syyllisti minua hyödyn kyseenalaistamisesta, sillä en ensinnäkään tavalliseen tapaan ymmärtänyt asiaa enkä ottanut huomioon muita osallistujia joille tästä oli merkittävää hyötyä. Annetusta linjasta poikkeavat näkemykseni tulkittiin muutenkin ilmeisesti ennen kaikkea erikoisuuksien tavoitteluksi, itseni kohottamiseksi muiden yläpuolelle ja vihamielisyydeksi työtä kohtaan. Varsinaisesti halusin työstäni palkkaa, vähemmän päiväkotimaista holhoamista ja niitä aktivointisuunnitemaankin kirjattuja ”mielekkäitä työtehtäviä”.

 

Joku varmasti kimpaantuu ja kertoo, että silloin joskus ennen piti tehdä mitä tarjotaan, ettei voi ottaa rusinoita pullasta -- olen samaa mieltä. Mutta jos kuntouttavan työtoiminnan tavoitteeksi on erikseen kirjattu ”mielekäs tekeminen” ja mielekäs on ensisijaisesti ihmiskohtainen kokemus, lie minulla oikeus vaatia pidettävän kiinni sopimuksista.

 

Tämän työtoimintajakson jälkeen sai jokainen kierouma ja jopa kampitus oikeutuksen sosiaaliohjaajalta, joka näki työnjohtajalla olevan kaiken yläpuolelle kohoava oikeus päättää mitä kukakin lopulta tarvitsee -- minä en tarvinnut opintoja tai palkkatyötä vaan työtoimintaa, nähdäkseni lopulta siksi että työpaja tarvitsi työpanostani. Muutoinkaan väitetyllä työllistymisellä ei ollut mitään osaa työtoiminnan sisällössä. Siihen suhtauduttiin jossain kaukana olevana asiana, toissijaisuutena, ja kuten mainitsin, jopa työpajan hankkeita häiritsevänä.

Kun työtoiminta keväällä 2014 loppui, olin hyvin väsynyt, turhautunut ja ajatuksiltani jopa itsetuhoinen. Ennen kaikkea siksi, että jouduin kaikesta huolimatta tekemään hyvää ja laadukasta työtä ilman kunnollista korvausta. Minulla oli melko paljon vastuuta tehtävässäni, mutta sain "palkallani" suunnilleen vuokrani maksettua ja syötyä. Myös tulevaisuudettomuus painoi mieltäni: olin suorittanut työllistymistä ja hyvinvointia lupaavan ”velvollisuuteni”, mutta olin käytännössä samassa pisteessä kuin kaksi vuotta aiemmin ammattikoulusta valmistuttuani. Onnekseni loppuarviooni kirjoitettiin, ettei kohdallani nähdä tarvetta kuntouttavalle työtoiminnalle -- aivan kuten olin itse alunperin tuumannut.

Syksyllä tapasin taas sosiaaliohjaajaa, joka samaan vakavaan sävyyn vaati minua työllistymään. Etsiskelin työpaikkoja, kirjoitin hakemuksia ja yritin käydä lävitse omaan terveydentilaani liittyviä seikkoja kuten esimerkiksi selvittää mitä vaikutuksia alakouluiässä saamallani Asperger-diagnoosilla oli mihinkään -- ei kuulemma mitään, koska yritin tällä diagnoosilla vain selittää itseni vapaaksi vastuusta. Kun puhuin pääasiallisesti tavoitteestani, opinnoista, päädyin oppimiskykyäni mittaavaan testiin -- ikään kuin omalla sanallani ei missään vaiheessa ollut mitään väliä.

Yrittipä sosiaaliohjaaja järjestää työkokeilua naapuripaikkakunnalle. Käytännössä tämä olisi ollut hyvin vaikeata, sillä minulla ei ollut autoa ja kulkuyhteydet kaavailtuun työpaikkaan olivat huonot. Tämä ei kuitenkaan lannistanut tarmokasta tanttaa, jonka mielestä esimerkiksi isäni voisi aivan hyvin kuljettaa minua.

Lopulta minut järjestettiin työkokeiluun paikalliseen yhdistykseen. Ilmapiiri oli miellyttävä ja minulla oli kaikkiaan oikeinkin mukavaa -- pääpaino oli tekemisen lopputuloksessa eikä niinkään itseisarvoisessa puuhastelussa. Tein vähimmäismääräistä eli nelituntista päivää ja sain sovitut asiat hoidettua ilman ihmeempiä ongelmia.

Keväällä 2015 tapasin jälleen sosiaaliohjaajan ja TE-toimiston erityisasiantuntijan, jotka olivat jälleen yhtä vakavia ja painostavia. Tarvitsin nyt kuulemma uravalmennusta selvittääkseni mitä haluan elämältäni. Kerroin pyrkimykseni olevan edelleen sama korkeakoulu, mutta sillä ei ollut väliä, koska uravalmennus oli kallis kurssi omilla rahoilla käytäväksi ja sitä kautta saisin selville mitä elämältäni haluaisin.

Niinpä siis istuin 40 päivää kurssilla selvittäen mitä halusin elämältäni. Lopulta jatkosuunnitelmaani kirjattiin tavoitteeksi kouluun hakeminen ja hakuihin valmistautuminen. Kun joulukuun lopulla menin tapaamaan uutta sosiaaliohjaajaa ja kerroin tälle tavoitteistani, tämä tietysti edellisen tapaan kertoi tavoitteeni olevan mahdoton, koska ensisijaisesti minun pitäisi työllistyä. Näytin siis hänelle uravalmennuksen jatkosuunnitelman, jonka jälkeen hän jätti asian sikseen ja kartoitti muita asioitani uhkaillen, että jos he ilmoittavat työpaikasta, olisi se otettava vastaan -- aivan kuin tämä olisi jotakin mitä erityisesti vastustaisin. Päinvastoin: olisi suoranainen ihme, jos näiden pian neljän vuoden jälkeen tarjolla olisi muutakin kuin mitä epämääräisimmillä syillä perusteltua puuhastelua 9 euron ylläpitokorvauksella.

 

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä turhautuminen, jonkinlainen masentuneisuus ja sen oheisongelmat kuten unettomuus, passiivisuus ja yleinen välinpitämättömyys. Tietysti minulla oli toisinaan mukavaakin ja pääsin työtehtävieni puolesta kokemaan mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä, mutta olennaisesti hyöty on ollut olematon.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, ovat nämä palvelut ainakin omalla paikkakunnallani ja omassa tapauksessani olleet huonosti kohdistettuja ja perusteltuja. Erikoisena pidän viranomaisten asennetta ja haluttomuutta vastata esitettyihin kysymyksiin tai kritiikkiin muulla kuin ympäripyöreyksillä tai pahastumalla. Termit kuten "mielekäs tekeminen" tai "asiakaslähtöisyys" eivät edelleenkään tarkoita minulle juuri mitään, koska niitä ei ole kyselyistä huolimatta selitetty minulle kuin kertomalla että ne ovat jotakin omaa tulkintaani monimutkaisempia -- "ei niin yksinkertaista".

Mainitsin myös aktivointisuunnitelmista, jotka omalta osaltani ovat usein toteutettu mahdolliseen karenssiin viittaamalla ja käytännössä sanelulla -- en edelleenkään tiedä mitkä ovat tarkalleen ne elämänhallinnan, päihteidenkäytön tai vuorokausirytmin ongelmat, joita minulla näiden suunnitelmien mukaan on. Vielä vähemmän tiedän miten tämä kuluttava aktivointikierre on ratkonut näitä ongelmia -- olen edelleen työtön ja oikeastaan tämän kierteen ansiosta vaarassa syrjäytyä.

Kuulemma tämä kaikki on yritystä auttaa. Minun on kuitenkin vaikeata käsittää mihin ongelmaan tämä apu on varsinaisesti tarkoitettu, kun sitä ei olla koskaan kerrottu -- yllättäen se vain ilmeni eräänä syyspäivänä 2012, kun tavallista vakavampi TE-virkailija antoi käskyn tavata vakavan etsivän nuorisotyöntekijän, joka oli vakavissaan huolissaan tilanteestani, koska se oli vakava ja minä ilmeisen kyvytön ymmärtämään tätä vakavuutta saati hoitamaan sitä.

 

Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin olen jälleen samassa tilanteessa kuin kesällä 2012 valmistuttuani ammattikoulusta. Ilmeisesti jokin suuri tragedia ehkäistiin, ilmeisesti minua autettiin jossakin, ilmeisesti.

 

En tiedä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Juuri näin se men - hakisivat itse itselleen työpaikan ja vot - olisi yksi vapaa työpaikka haettavissa!

Hyvä kirjoitus - jakoon menee.

Henry

Kyösti Grefve

Jep näinhän on saatu aktiivisesta nuoresta miehestä passiivinen ja haluton tekemään yhtään mitään.

Käyttäjän monrepoo kuva
Juho Nieminen

Hieno kirjoitus. Eipä paljoa tarvitse nykyajassa Kafkaa lueskella, kun samaa absurdismia löytyy jokapäiväisen elämän kuvauksista.

Toimituksen poiminnat